Reissusta on palattu, mutta onko toivuttu, sitä en tiedä.
Pikkupakkasten ja syyssateiden marinoimassa kotomaassa on tullut vietettyä aikaa jo lähes kuukausi. Nopeatempoinen työ on imaissut samantien työmuurahaisen arjen moottoritielle, jossa ei juurikaan sivulle vilkuilla.
Reissun yhteenvetokin on jäänyt samalla suorittamatta. Toki ehkä tähän liittyy kevyt reissukrapulakin. Tiedättehän, tyhjä tunne, kun palaa maailmaa-avartavalta matkalta takaisin ja tuntuu, ettei mikään ei ole elämässä muuttunut. Arki jostain syystä jatkuu samanlaisena kuin ennen reissuakin.
Pienimuotoinen haikeushan siitä tulee, ehkä masennuskin – ja sitten tätä takaraivossa vaanivaa kurjuutta yrittää jättää taka-alalle. Henkilökohtaisesti en jaksanut kirjoittaa reissusta mitään ylös kotiinpaluun jälkeen, vaikka piti.
Reissukuvat ovat siirtämättä koneelle ja tyhjennetty rinkkakin näkyy olevan vielä eteisen nurkassa odottamassa siirtoa vintille. Reissukaveriinkin olen pitänyt yhteyttä vain pintapuolisesti, vaikka pari kuukautta tuli vietettyä yhteistä aikaa lähes 24 tuntia vuorokaudessa.
Sellaista se on. Ja täytyy myöntää, ettei mennyt edes vuorokautta siitä, kun astuin Helsinki-Vantaan tutulle mosaiikkiparketille, niin olin jo tutkailemassa lentolippujen hintoja.
Sydän on myyty maailmalle.
***
No, joo. Seuraavina päivinä perkaan täällä läpi reissun annin maakohtaisina otoksina.
