Helsinki-Moskova-Irkutsk-Baikal-Ulan Ude

Retki alkoi Helsingin rautatieasemalta. Tolstoi-juna Moskovaan odotti valtavan pitkänä raiteella kahdeksan. Suomea murtaen puhuvat konduktöörit ohjasivat oikeaan vaunuun. Pikkunätti makuuhytti 12 tunnin siirtymälle Helsingistä Moskovaan oli oikein kelvollinen.

Tikkurilan jälkeen aloitimme henkilökohtaiset venäläistämisriitit ja hipsimme ravintelivaunuun kylmän Baltikan ääreen. Kahden kuukauden reissun ensi tunnit olivat kovin aurinkoisia. Yön yli ja oltiin Moskovassa.

Punainen tori, värikkäät sipulikatot ja Kreml. Siinä olivat meidän valtiovierailun kohteet ennenkuin painuttiin Jaroslavskaja-asemalle imailemaan halpaa bisseä ja odottamaan junaan nousua. Lenin-sedän kalmo varmasti pyörisi mausoleumissaan, jos pääsisi kurkkaamaan punaiselle torille.

Neuvostoajan monumentit on paketoitu jättimäisten automainosten (Lexus) väliin. Myös vanhan vihollisvallan ykkösvientisymboli McDonalds oli pesiytynyt sopivasti Kremlin muurin välittömään läheisyyteen.

Moskova näytti oikein perinteiseltä länsimaiselta suurkaupungilta.

***

Eeppinen raiteiden nieleminen kohti Irkutskia alkoi siis Jaroslavskaja-asemalta puolen yön aikoihin. Olimme varustaneet itsemme 3,5 päivän siirtymään nuudeleilla, tonnikalalla ja halvalla vodkalla. Repusta löytyi lisäksi korttipakka, yatzy ja pino kirjoja. Pärjäsimme hyvin.

Matkasimme neljän hengen hytissä, kämppiksinä vanha nainen ja hänen noin 16-vuotias poika. Olivat matkalla Habarovskiin eli 1,5 päivää pidemmälle kuin me. Kommunikointi jäi non-verbaaliseksi. He eivät puhuneet englantia, emmekä me juurikaan Venäjää. Harasoo ja tota noin…

Junassa oli muutenkin yllättävän vähän länkkärimatkaajia. Parhaan keskustelukontaktin saimme erääseen Nikolaihin eräänä iltana ravintolavaunussa. Jurrinen rakennusmies puhui ainoastaan venäjää, me puhuimme ainoastaan englantia. Kumpikaan osapuoli ei ymmärtänyt toisiaan, tulimme silti hyvin juttuun. Söimme seljankat ja smetanat. Nikolai oli muuten samalla nopein tapaamani vodkan annostelija.

Edellämainittujen aktiviteettien lisäksi toki ikkunasta tuijottamiseen riittää aikaa. Metsää, jokia, erämaata, pieniä suttusia kyliä, jylhiä asemarakennuksia… Siperian rataa ollut rakentamassa runsaahko joukko työmiehiä. On riittänyt naputtamista.

Myös filosofisia ajatuksia maailman suureudesta tulee ajateltua. Sanotaan, että maailma on pieni ja koko ajan pienenee. Mutta maailma ei ole pieni, kun matkaa Venäjällä junalla.

Kappas. Siperia ja paikallinen metropoli.

***

Yleisesti Venäjän raidekulttuurista. Junat ovat aina aikataulussa; jokaiselle asemalle saavuttaessa olimme minuutilleen aikataulussa. Junat ja asemat elävät Moskovan aikaa, vaikka aikavyöhyke vaihtuu tiuhaan.

Junissa paria eri matkustusluokkaa. Kahden hengen hytti = 1. luokka (kallein, varataan ensimmäisenä täyteen), neljän hengen hytti (kupe) = 2. luokka (otimme tämän) ja sikaosasto (platzkart) = 3. luokka (ei varsinaisia hyttejä, mutta toki makuupaikat).

Suihkuja ei ole. Vessat suljetaan siksi aikaa, kun juna on asemalla (kannattaa ottaa linkkari mukaan, jolla voi tiirikoida tiensä helpotukselle).

***

Irkustk. 3,5 puolen päivän eli 84 tunnin junamatkan jälkeen rentouduimme kaupungissa yhden päivän ennen kuin jatkoimme Baikal-järvelle. Irkutsk näytti kovasti enemmän neuvostoreliikiltä kuin Moskova.

Baikalilla yksi yö Listvjanka-nimisessä paikassa. Pieni kylä, jossa näkyi suurten hotellikompleksien rakennustyömaita. Epäilemättä kaiken maailman oligarkit ovat iskeneet kiihkeästi sormensa Siperian helmeen.

Kaikesta huolimatta valtavalle järvelle tuijotteleminen Siperian ruskamaisemassa on relaksoivaa. Ehkä siinä tunkkaisessa junassa kannatti istua.

Baikal-järvi ja hyvä ystävämme Pertti Pasanen.

Baikalilta palasimme Irkutskiin ja suuntasimme samoin tein Ulan-Udeen (8 tunnin junamatka). Paikka on jo niin skutsissa, että asukitkin (burjaatit) ovat täysin eri rotua kuin venäläiset – lunkimpia toisaalta olivat. Ulan-Udessa on muuten maailman isoin Lenin pää. Se onkin aika lailla siinä.

Udesta hyppäsimme bussiin ja otimme suunnan kohti hyytävää Mongoliaa ja Ulan-Batoria. Siperia tarjoili vielä jäähyväiset raja-asemalla. Ensilumi leijaili maahan, olihan jo syyskuun puoliväli.

Ulan-Ude ja toveri Josif.

Reissusta on palattu, mutta onko toivuttu, sitä en tiedä.

Pikkupakkasten ja syyssateiden marinoimassa kotomaassa on tullut vietettyä aikaa jo lähes kuukausi. Nopeatempoinen työ on imaissut samantien työmuurahaisen arjen moottoritielle, jossa ei juurikaan sivulle vilkuilla.

Reissun yhteenvetokin on jäänyt samalla suorittamatta. Toki ehkä tähän liittyy kevyt reissukrapulakin. Tiedättehän, tyhjä tunne, kun palaa maailmaa-avartavalta matkalta takaisin ja tuntuu, ettei mikään ei ole elämässä muuttunut. Arki jostain syystä jatkuu samanlaisena kuin ennen reissuakin.

Pienimuotoinen haikeushan siitä tulee, ehkä masennuskin – ja sitten tätä takaraivossa vaanivaa kurjuutta yrittää jättää taka-alalle. Henkilökohtaisesti en jaksanut kirjoittaa reissusta mitään ylös kotiinpaluun jälkeen, vaikka piti.

Reissukuvat ovat siirtämättä koneelle ja tyhjennetty rinkkakin näkyy olevan vielä eteisen nurkassa odottamassa siirtoa vintille. Reissukaveriinkin olen pitänyt yhteyttä vain pintapuolisesti, vaikka pari kuukautta tuli vietettyä yhteistä aikaa lähes 24 tuntia vuorokaudessa.

Sellaista se on. Ja täytyy myöntää, ettei mennyt edes vuorokautta siitä, kun astuin Helsinki-Vantaan tutulle mosaiikkiparketille, niin olin jo tutkailemassa lentolippujen hintoja.

Sydän on myyty maailmalle.

***

No, joo. Seuraavina päivinä perkaan täällä läpi reissun annin maakohtaisina otoksina.

Lippu ostettu. Kyytiä odotetaan. Kaksi kuukautta maailmalla.

Alustava reitti: Helsinki-Moskova-Irkutsk-UlanBator-Peking-Shanghai-Hong Kong-Hanoi. Tästä eteenpäin ei vielä tarkkaa polkua selvillä. Ho Chi Min Cityyn eli Saigoniin pitäisi muutaman mutkan kautta kulkea.

Lähtöpäivä Suomessa: Aurinkoinen syksyltä haiskahtava ilma, lämpöä auringossa kuitenkin noin 18.

Yritän jotain tekstiä puskea reissun päältä tännekin. Jos ei kuulu, niin sitten reissun jälkeen. Oikean palstan Twitter-nauha juossee aktiivisemmin.

Seuraa kuivaa matkabyrokratiaa ja virastoagendaa.

Venäjän viisumi
Hoidimme Suomi-Venäjä-seuran kautta. Hakemus, passi, passikuva sekä todistus Venäjällä voimassa olevasta matkavakuutuksesta kirjekuoreen ja Lappeenrannan toimistoon. Odottelua pari viikkoa ja passit oli haettavissa lähipostissa. Venäjä-seuran nettisivujen mukaan viisumin piti maksaa 92 euroa. Lopulta 1 kk:n kertaviisumin hinnaksi tuli postikuluineen 88 euroa. Ehkä joku leima puuttuu?

Mongolian viisumi
Ajeltiin yksi päivä Kirkkonummelle, jossa yhden sympaattisen omakotitalon alakerrassa sijaitsee Mongolian kunniakonsulaatti. Siellä suomalainen tyttö otti paperit vastaan ja lähetti passin viikon kuluttua lähipostiin. Vaivaton ja helppo. 10 vrk:n läpikulkuviisumi postikuluineen 43 euroa.

Kiinan viisumi
Suurlähetystö Kulosaaressa, joten ajeltiin paikan päälle. Kiinalainen, huonoa englantia puhuva virkamies nillitti, koska meillä ei ollut näyttää lentolippuja, hotellivarausta tai paikallisen asukin kutsua. Selitimme, että menemme junalla, ei ole vielä tietoa mihin aikaan eikä ole ketään tuttua heidän hienossa maassaan. Ei kelvannut. Piti ainakin tilata vakuutusyhtiöstä varmennus, että meillä on vakuutus voimassa heidän rakkaassa kotimaassaan. Tulimme viikon päästä uudellen. Nyt suomenkielinen vakuutustodituslappu mukana. Vaikka kyseinen byrokraatti ymmärsi tuskin sanaakaan kyseisestä lapusta, niin homma toimi ja passit oli haettavissa viisumien kera neljän päivän päästä. 1 kk:n kertaviisumi maksoi 60 e.

Vietnamin viisumi
Hakemus, kuva ja passi kädessä Helsingin keskustaan. Epävarma, huonosti englantia puhuva täti otti ne vastaan ja haimme passit neljän päivän päästä viisumien kera. 1 kk:n monikertaviisumi (multiple entry) kustansi 60 e. Huom. Alle 15 päivän oleskeluun Vietnamissa ei tarvitse viisumia.

Muut maat
Laosiin ja Kambotzhaan saa tarvittavat prujut rajalta parillakymmenellä dollarilla. Filippiineille ei viisumia tarvitse ellei viipyile 21 päivää enempää.

Rokotukset ja lääkkeet
Tuolla suunnalla Suomessa jaettavien perusrokotuksien lisäksi ehdottomasti hepatiitit A ja B pitää olla. Tai siis rokotukset niitä vastaan.

Lisäksi ovat matkailuklinikalla halukkaita piikittämään Japanin aivotulehdusta ja koleraa vastaan. Itsehän ryssin tuon aivotulehdusrokotteen, koska suksin vastaanotolle liian myöhään. Se vaatii kaksi pistosta ja väliä pitää olla melkein kuukausi. Reissuun pitäisi lähteä kohta eli puihin meni. Koleran otin.

Toki myös malarialääkeresepti piti hakea lääkäriltä. Kahta erilaista tarjosi; toisessa sivuvaikutuksia ja pidempi syöntiaika, toisessa ei sivuvaikutuksia ja lyhempi syöntiaika. Toki tämä paremman kuuloinen vaihtoehto on myös kalliimpi. Otin sen eli Malaronen. Enemmän Vietnamissa aikaa viettäneet tuttavat kehottivat hankkimaan malarialääkkeet paikan päältä. Säästin kuitenkin säätämisen ja otin nyt pillerit reissuun.

Onneksi tätä kaikkea ei tarvitse miettiä matkan päällä.

Aasian matka on rakentunut kaikessa hiljaisuudessa mukavan megalomaanisiin mittoihin. Kaikkea hidasta ja nopeaa on saatu mahtumaan kahden kuukauden jaksoon.

Koska olen tässä viime aikoina kiirustellut, toisaalta ollut liian laiska, päivittämään tänne mitään infoa, niin lyödään pähkinänkuoreen reissun idea.

5. syyskuuta starttaa Tolstoi-juna Helsingistä Moskovaan klo 17.52. Siinä kyydissä pitäisi olla mukana. Mokbasta lähteekin sitten kierros, jolla ei ole tarkkaa aikataulua eikä niin tarkkaa määränpäätäkään.

Ensimmäisen siirtymän suunnitelma on seuraava. Moskova-Irkutsk-Ulan Bator-Peking. Kyllä, tämä pätkä siis junalla, parin päivän välipysäkkeinä edellä mainitut kaupungit. Odotan mielenkiinnolla. Pari viikkoa takaperin kolmen tunnin junamatka Jyväskylästä Helsinkiin tuntui aivan liian pitkältä.

Pekingin jälkeen Shanghai ja Hong Kong. Tässä vaiheessa reissua kulunut noin 3-4 viikkoa. Sitten loikkaamme Vietnamiin, Laosiin ja Kambotzhaan, jossa vierähtänee kuukausi erinäköisissä paikoissa, lähinnä maaseudulla. Jos paukkuja jää, Filippiinit saattavat kuulua vielä repertuaarin. Paluu Suomeen on näillä näkymin 1.11.

Matkasuunnitelma on kuitenkin lyöty mahdollisimman löysäksi, jotta turha hermoileminen ei haittaisi lunkeilun maksimointia. Toisaalta minä sekä reissukaveri M olemme hyvin liikkuvasta väkeä eli turha aikataulujen paalutus voi viedä rytmin hyvästä reissaamisesta.

Kuten C.S. Lewis on joskus tokaissut: Parastahan elämässä on matkanteko tavoitteeseen, perillepääsy voi tuottaa pettymyksen.

Tätä reissuahan on suunniteltu lähes vuosi, vaikka se ei tästä hatarasta ajatusmyrskystä niin kovasti huokuisikaan. Suunnittelu ei kuitenkaan tarkoita lukkoonlyötyjä paikkoja, kaupunkeja tai spotteja. Se on enemmän ollut koto-Suomen siviilielämän jäädyttämistä kahden kuukauden ajaksi. Lähinnä työt, asuntoasiat ja reissubyrokratia ynnä lääkitykset. Huom! Byrokratiaa, budjettia ja muuta tulossa myöhemmin.

Itse reissusuunnitelma syntyi muutaman tapaamisen pohjalta ja se on luotu mahdollisimman joustavaksi ja stressivapaaksi.

Elämisen vaarat ovat rajattomat.

Tänä kesänä toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja pidin pienen kesäloman.

Reippaan viikon mittainen rykäisy vain, täytyyhän lomapäivät säästää syksyn huipentavaan Aasian kiertueeseen.

Panostin lomaviikkoni kotimaanmatkailuun. Lainasin alle rippikouluikäisen, 1200-kuutioisen Yamahan FJ:n ja suuntasin itään. Starttasin vanhasta kotipitäjästäni, Jyväskylästä ja päästelin yhtäkyytiä aina Suomussalmelle asti. Talvisodan ratkaiseville pelipaikoille.

Siirtymälle tuli mittaa noin 430 kilometriä. Kajaanista eteenpäin tie oli komeaa korpitaivalta ja kun wunderbaumin haju tunkeutui nenään, tiesi olevansa Suomussalmella. Teboil ja siellä notkuva nuoriso ottaa kulkijan lämpimästi vastaan.

Kävin katsomassa toki Raatteentien, jossa suomalaiset aikoinaan pilkkoivat ukrainalaisen 44. divisioonan silpuksi. Raatteentie on ihan tavallinen hiekkatie asukkaineen, maatiloineen ja postilaatikkorivistöineen. Silti paikka on käymisenarvoinen, varsinkin historiafiilistelijöille. Kesäistä Raatteentietä ajaessa voi kuvitella, miltä se on tuntunut, kun räiskintä on alkanut yöllä 40 asteen pakkasessa.

Raatteentie päättyy rajapuomiin ja rajavartiomuseoon. Tyhjässä museossa tapasin kaksi paikallista tyttöä, jotka kertoivat enemmän omaa tarinaansa kuin raja-aseman historiasta. Molemmat opiskelevat Oulussa ja ovat vain kesätöissä rajamuseolla. Kuulemma Suomussalmelta kaikki nuoret pyrkivät suurimpiin kaupunkeihin viimeistään lukion jälkeen. Kun muuta ei ole, niin joutuu tulemaan kesätöihin vanhaan kotikuntaan. Suomi-kuva ja isompien kaupunkien kaipuu.

Niin kuin kunnon reissumiehellä, myös meikäläisellä oli teltta pykälässä. Yövyin Suomussalmella Kiantajärven leirintäalueella. Hieno paikka ihan järven rannalla – ja halpa. Viisi euroa yksinäiseltä prätkäkundilta.

Ilta meni turistessa vanhojen karavaanareiden kanssa ja hörppien olutta auringon hukkuessa taivaanrantaan. Horisontti oli pitkään maalattuna oranssiin ja kultaan.

Auringonlasku Kiantajärvellä.

***

Seuraavana päivänä suoritin teon, johon venäläiset eivät pyrkimyksistään huolimatta pystyneet. Halkaisin Suomen ja ajoin Suomussalmelta länsirannikolle Raaheen.

Tällä pätkällä näki hyvin Suomen moninaisuuden. Suomussalmelta Puolangalle asti maisema on komeaa Kainuun korpea vaaroineen, mäkineen ja mutkaisine teineen. Pohjois-Pohjanmaalle siirryttäessä, esim. Utajärvestä eteenpäin, maisema on kliinistä maaseutujen halkomista. Paska haisee ja traktorit keräävät autoletkoja peräänsä. Prätkäpettereille Itä-Suomi on siis suositeltavaa lääniä.

Myös Raahessa yövyin leirintäalueella (Raahe Camping). Ottivat 12 euroa telttailevasta pärinäpojasta, vaikka miljöö Suomussalmen vastaavaan on paljon karumpi.

Jututin yhtä saksalaista pariskuntaa, joka ajoi asuntoautollaan jo kahdeksatta kesää putkeen Lappiin ja siltä takaisin Hannoveriin. Kumpikin osasi vain pari sanaa englantia.

Kävin katsomassa Pattijoen puolella pesistä, PattU löi Tahkon supervuoron jälkeen 2-1. Topi Kosonen jekutti kovasti Tahkon ukkoja lukkarin tontiltaan.

Iltasella käväisin meressä polskimassa ja vaivuin telttaani uinumaan. Seuraavana päivänä päästelin kasitietä Kokkolaan asti ja pykälsin siitä Jyväskylään.

Koko turneelle tuli pituutta noin 1200 kilometriä. Koko kolmen päivän ajan oli aivan helvetillinen helle, joten ajopuvussa marinoitunut kroppa oli hyvä puhdistaa suomalaisia riittejä suosien mökkiviikonlopulla tutun kaveriporukan kera.

Sitähän voisi kesälomailla tulevinakin vuosina.

Reitti

Lätkän MM-huipennuksesta on aikaa rullannut jo yli viikko. 6-1. Kultaa tuli. Ensin riemuittiin, sitten paheksuttiin koska riemuittiin ja tällä hetkellä analysoidaan, miksi riemuittiin ja miksi paheksuttiin. Kaikilla on mielipide. Minua ei kiinnosta. Morality is temporary, wisdom is permanent, sanoi suosikkini Hunter S.

***

7.5.1995 katselin kotona, olohuoneen matolla maaten ja huutaen, kun Juti, Veikko, Jamo, Tupu, Hupu ja Lupu nostelivat sitä ensimmäistä MM-pokaalia. Sitten piti syöksyä ulos pihapeleihin. Mailojen lavat kuluivat karkealla asvaltilla tennispalloa sutiessa säälittävän ohuiksi. Koulun pihalla huudettiin maailmanmestari, hei, maailmanmestari, Suomi on uusi…

Kerättiin kortteja. Maailmanmestarit piti saada kaikki. Oli julisteita. Jääkiekkolehden kultanumerosta tuli leikattua kuvia ja juttuja. Sain mestaruuslippiksen ja T-paidan, jossa oli jokaisen maalmanmestarin nimi. Usutin Iskää juomaan Karjalaa, koska pullojen etiketeissä oli maailmanmestareiden kuvia.

Tein MM-kisoista tilastovihkon. A4-arkista saksin ja puuväreillä taiteilin. Kesällä Mikkelin raveissa sain Jutin nimmarin, myöhemmin jostain muualta Kiprusoffinkin. Kaverin luo piti päästä katsomaan kisoja VHS-kasetilta yhä uudestaan ja uudestaan.

Mestaruuksia piti tulla monia ja useita. Katselin MM-kisojen mitalitaulukkoa ja ajattelin, että Suomi ohittaa Ruotsin ihan kohta. Itse ajattelin olla voittamassa MM-kultaa joskus 2005.

***

Nyt 16 vuotta myöhemmin, toista mestaruutta pohtiessa, riemu ei ole yhtä viatonta. Olo on jopa hieman varautunut. Miten tähän nyt pitäisi suhtautua? 16 vuoden kuiva kausi on raipannut esiin kyynisyyden. Totta kai ammatinvalinta vaikuttaa myös asiaan. Pressikatsomossa ei tuuleteta.

Hienoa on kuitenkin se, millä tavalla mestaruus tuli. Vuosi sitten mietin, mikä on suunta? Suomen suunta oli pitää kiinni pelirohkeasta pelityylistä ja se toi nyt Bratislavassa hyvin epäsuomalaisen tuloksen. Suomi nousi yhdeksässä ottelussa kuusi kertaa tappioasemasta voittoon. Maailmanmestariksi.

Höyry nousi hahmoista kumaraisista ja puhuivat ne naisista. No ei puhuttu niistä. Ainakaan koko aikaa. Puhuttiin reissusta.

Tehtiin poikain kanssa siis parin päivän mittainen luokkaretki Tampereelle ja pyhiinvaellus legendaariselle Rajaportin saunalle.

Mukana siis völjy, joka on valloittanut jo kertaalleen Euroopan. Neljän hengen kopla, the porukka. Espe, Vespe, Make ja mä.

Nyt reissusuunnitelmissa on himoittu Kaakkois-Aasia ja mm. tämä matka-asia oli agendalla, kun taivalsimme pitkin keväistä Mansea ja saunoimme yli satavuotiaissa höyrymolekyyleissä.

***

Tampereen reissusta noin muuten. Tavattiin perjantaiaamuna rautatieaseman Minuuttibaarissa (legendaarinen pressiklubi Pullman ei ollut vielä auki aamunvirkuille, janoisille matkamiehille) ja painettiin Pendolinolla Tampereelle. Omppuhotelli yömajaksi ja Rajaportin höyryihin. Siitä sitten eksyimme vanhan teollisuuskaupungin trendikkäisiin hipster-baareihin.

Lauantaina parin kaljan jälkeen Lenin-museoon, siitä Helsingin junaan ja kotio. Se siitä pätkästä.

Saunomisen ohella, turistiin tulevasta reissusta.

***

Työssä käyvinä yhteiskunnan mallioppilaina, vääntö reissun pituudesta ja ajankohdasta on vähintäänkin haastavaa. Lomien ja muiden rokulipäivien sovittaminen kaikille sopivaan ajankohtaan vaatii vähintääkin kaaosteorian täydellistä omaksumista.

No. Olemme aikaisin liikenteessä, olleet jo hetken aikaa, joten se helpottaa. Ajankohdaksi sementoitui syys-marraskuu. Matkakohde on siis Kaakkois-Aasia, muutamalla lisäherkulla varustettuna. Minä ja Markus painamme reissuun jo syyskuun alussa, Esa ja Vesa seuraavat myöhemmin perässä.

Karkea suunnitelma:

Reissu alkaa junanhytissä eli edessä on Siperian pikataival Helsinki-Moskova-Peking. Pekingistä lento villiin Ranskan Indokiinaan: Vietnam, Laos ja Kambodzha. Siihen lisätään vielä Thaimaan valitut kohteet. Jos aikaa jää, visiteeraamme myös Filippiineillä. Tarkemmat tontit ja routet varmistuvat myöhemmin. Aijai, että polttelee.

Nyt pitää paiskia töitä koko kesä ilman lomaa.

***

Saunoista muuten noin yleisemmin. Olemme porukalla harrastaneet yleistä saunomista Helsingissä ja siitä idea pyhiinvaellukselle Suomen vanhimmalle, edelleen käytössä olevalle saunalla, Rajaportille.

Helsingissä on koettu kolme yleistä saunaa. Kotiharjun sauna on edelleen suosikki. Tunnelma, tuoksu ja hyvät löylyt. Arlan sauna tulee heti hyvänä kakkosena. Oleskelutilat heikohkot, siitä miinus. Huonoin on Hermannin sauna. Viileä taloyhtiön sauna, jossa ei ole ketään.

Rajaportti oli vähän erilainen. Sympaattinen, mutta löylyt äkkivääriä ja näemmä heikosti kontroilloitavissa. Tai sitten meidän aikaan sattui vain huonoja löylynheittäjiä.

Tuu pois – siellä on peli.

Toimin 10 vuotta jääkiekkoerotuomarina. Nyt ura on ohi – ainakin toistaiseksi. Jaan saman kohtalon monen virkaveljen kanssa. Aika ei riitä. Oikeat työt sotkevat harrastuksia.

Uraan mahtui 489 peliä. Parhaimmat hetket liittyvät ehdottomasti niihin uran huippuhetkiin, peleihin Mestiksen ja Nuorten SM-liigan leppoisena linjatuomarina (huom. leppoinen on oma arvio).

Siellä on tullut paimennetua ja heitettyä läppää (sillä linjurit sitä tekevät enemmän) monien tulevien huippujen kanssa. Mikael ja Markus Granlund, Teemu Pulkkinen, Joonas Donskoi, Jani ja Ville Lajunen, Sami Blomqvist, Niko Hovinen, Teemu Eronen, Juuso Rajala, Toni Rajala, Mika Niemi, Olli Palola, Eero Elo, Antti Kerälä, Mikko Koskinen, Sami Vatanen, Antti Raanta, Joni Ortio, Pekka ja Kaarlo Jormakka jne.

Paljon on joutunut keskustelemaan, sillä kuten tunnettua, tuomarit tekevät joskus virheitä. Joskus aika isoja.

Mm. Kotkan Titaanien kohtaloa Mestiksestä putoamiseen keväällä 2009 avitti potkumaali. RoKi voitti Kotkassa pelin 5-4-jatkoajalla ja varmisti nousunsa Mestikseen (ja samalla Titaanien putoamisen Suomi-sarjaan).

Loppuhetkillä tullut 4-4-tasoitus kuitenkin osottautui pelin jälkeen potkumaaliksi (kicking motion). Silloin kuin maali syntyi, kolme meistä neljästä tuomarista oli varma, että maali ei syntynyt potkaisemalla. Videolta maalia ei tuolloin pystynyt katsomaan, paitsi sitten pelin jälkeen.

Mielessä on myös vahvasti C-junnujen pelejä kaudelta 2006-07, jolloin tuli seurattua aika läheltä tyyppiä nimeltä Teemu Pulkkinen. Junnu iski 11 pelissä 43 pistettä. Jonkun pelin jälkeen, missä kaveri oli iskenyt seitsemän pinnaa, totesin jollekin, että tästä voi tulla jotain.

Uran ilkein hetki sattui marraskuulle 2008. A-junnujen matsia Jokerit-Ilves oli pelattu vain noin minuutti, kun Ilveksen pelaaja liukui luistimet edellä Jokeri-vahti Jani Kauton päälle. Kautto nousi törmäyksen jälkeen pystyyn ja huomasi, että reiteen oli tullut noin 10-15 sentin avohaava. Verta tuli ihan pirusti. Tai se oli sellaista verihyytelöä, paakkuuntunutta mössöä. Hyi helvetti. Peli oli noin puoli tuntia pysähdyksissä, kun Kautto haettiin ambulansilla pois.

Samassa erässä haettiin muuten myös yksi Ilves-pelaaja ambulanssilla sairaalaan, kun laita ja pää tekivät tuttavuutta turhan kovalla voimalla. Kahden lanssi-keikan jälkeen peli oli aika harrasta. Jokerit voitti 2-1 (Pulkkinen 2+0).

Kaukalossa on tullut ”tutustuttua” myös esim. kevään 2009 Sport-huumaan ja Tammiseen. Silloin Tami räyhäsi ja halusi neuvotella kaikesta mahdollisesta – lietsoen samalla joukkueensa kovaan draiviin. Oli se sitten paitsio, pitkä, jäähy tai hylätty maali, aina oli Tamilla joku kommentti tuomaristolle.

Mestis-taipaleelta voi myös nimetä Kiekko-Vantaan koutsin Harri Aholan, jonka muuten ujoluonne jäi aina kiihkeässä kiekkopelissä kakkososaan. Kakkua, saatana -tapahtumista huolimatta, Ahola oli tuomareiden kannalta aika helppo tapaus. Tunnetta toki oli, mutta ei juurikaan asioihin takertumisia.

Ahola toimii muuten nykyään eteläisen alueen erotuomarikouluttajana.

Mutta summataan. Paljon on tuomariuralta muistoja, ainakin mukavia. Pääosin mieleen tulevat hyvätasoiset pelit, hyvin annetut jäähyt, tiukalla hetkellä tehdyt ratkaisut, hyvät keskustelut pelaajien ja valmentajien kanssa, joukkueiden kehut otteluiden jälkeen.

Totta kai mielessä on myös pahimmat mokat. Virheelliset paitsiot, pitkät, käsisyötöt. Koutsien kilahdukset. Pelaajien hermostumiset. Haukut. Häpeän tunne pelin jälkeen. Vitutus.

Muistoihin mahtuvat lisäksi mm. känniset valmentajat, huonosti käyttäytyneet vanhemmat (ja heitä hävenneet pelaajat), tappelut, täydet katsomot, ivahuudot, tuomareiden hyvä koppihenki, pelireissujen (aina puku päällä) hyvät safkat ja bisset.

Enkä unohda tietenkään koskaan ekskursiota Torontoon ja Mississaugaan vuodenvaihteessa 2008-09. Silloin tuli tutustuttua kunnolla Kanadan dumariskeneen ja tavattua mm. Mark Messierin faijan valmentama Rangersin junnujoukkue. Enemmän ovat herrasmiehiä siellä. Tekevät kaikkensä (myös hyvin paljon rikollista) voittaakseen, mutta ymmärtävät myös tuomaria.

Suomessa kaikki tuomarit tekevät hommaansa ”harrastuksena” päätyön ohella. Tai no, osa ei tee normitöitä kiekkokauden aikaan, mutta silti kaikkea tarmoa ei voi panna pelkän lätkätuomaroinnin varaan.

Suomessakin kannattaisi oikeasti miettiä ensimmäisten ammattituomareiden palkkaamista. Näin on tapahtunut Pohjois-Amerikan lisäksi jo Venäjällä, Ruotsissa, Sveitsissä, Tshekissä ja kohta Slovakiassa. Näissä maissa on siis yksittäisiä ammattilaispäätuomareita.

Suomessa olisi oikeasti halukkaita tehdä SM-liigan päätuomarin duuneja päätoimisesti. Liiga vaan ei halua ottaa ensimmäistä askelta.

Tekisit jotain, Arto I. Järvelä.

Ei ne kuitenkaan niin huonoja ole, arvokisojen perusteella kuitenkin maailman parhaimmistoa.

Vuosi vaihtui. Nyt on siis vuosi 2011. Ainakin meillä.

Ei kuitenkaan kaikilla. Esimerkiksi juliaanisen kalenterin mukaan elämänsä rytmittävät venäläiset elävät vielä hetken aikaa vuotta 2010, juutalaisen kalenterin mukaan painetaan jo vuotta 5771, islamilaisen kalenterin mukaan nyt on vuosi 1432 ja iranilaisen ajanlaskun ystävät ovat vuodessa 1389. Joten turha tässä numereoiden perään kohkata. Kaikki kun on suhteellista.

Ja sitä paitsi ei tässä ole enää kauaa aikaa rellestää. Maailmanloppu tai uusi aika tai jotain sellaista koittaa jo ensi vuonna.

***

Sananen kuitenkin Belizestä.

Kävimme siis siellä Meksikon reissun yhteydessä. Cancunista pääsee bussilla rajalla sijaitsevaan Chetumaliin kuudessa tunnissa ja sieltä on helppo ottaa bussi Belizen puolelle. Nukuimme ensimmäisen yön Corozal-nimisessä kaupungissa. Talot puuta, ihmiset rautaa.

Meksikossa kaikki varoittivat moneen kertaan liikkumasta Belizen kaupungeissa pimeän aikaan. Meillä ei ongelmia ollut. Jengi pirun ystävällistä ja vieraanvaraista – myös ilta-aikaan. Hostellin hammokissa kelpasi imailla Belikiniä.

Otimme Corozalista vesitaksin San Pedroon. Ihan lunki paikka, vaikka pahimmillaan varmasti aika tukossa turisteista. Nyt oli aika hiljaista, mutta hotelleja riitti. Paljon rantaa ja huoletonta elämää.

Läksimme San Pedrosta veneellä Caye Caulkerille. Pieni saari maailman toiseksi suurimman koralliriutan kulmilla. Go slow, on paikan henki. Kylässä on yksi hiekkainen pääkatu, ei autoja. Ei juurikaan turisteja (paikkallisten mielestä aivan liian vähän). Tuli käytyä snorklaamassa haiden ja rauskujen seassa. Reissun ykkösmesta.

Iltaruuhka Caye Caulkerilla.

Tulimme Caye Caulkerilta botskilla Belize Cityyn. Entinen pääkaupunki, joka kuitenkin menetti natsansa jouduttuaan liian monta kertaa hirmumyrskyjen riepoteltavaksi. Nykyinen pääkaupunki Belmopan on rakennettu turvallisesti sisämaahan. Belize City on aika tylsä mesta. Saarien ja rantojen rento henkäys ei ylettynyt enää tukkoisille, kauppojen täyttämille kaduille.

Otimme Citystä bussin takaisin Meksikoon. Matkalla pieni poika ihmetteli ääneen, miksi bussissa on niin paljon valkoisia. Rajalle kannattaa varata vajaat 40 Belizen dollaria.