Yksi rakkaimmista harrastuksistani on kirjakauppojen alelaarien koluaminen. Voin sanoa, että luen paljon, ehkä keskimääräistä urheilutoimittajaa enemmän, mutta silti tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole missään nimessä kasvattaa allekirjoittaneen akateemista penistä, vaan kertoa vain pieni tarina.

Tämä kirjoitus kertoo kirjasta nimeltä Kilttipakko (2007). Kuten sanottu, olen ahkera kiertämään kirjakauppojen jäämistöhyllyjä (tosin harvoin sieltä suuria löytöjä tekee, kiitos kirjojen helvetin kalliille hinnoille ja kahdeksan prosentin arvonlisäverolle) ja nyt hetki sitten tein sieltä todellisen säälihankinnan. Kyse on Juhani Känkäsen teoksesta Kilttipakko.

Harjaantuneet silmäni ovat rekisteröineet kyseisen opuksen lojuneen lähes jokaisen käsillä olleen kirjakaupan alekorissa miltei vuoden ajan. Kirjan keltainen kansi, joka on sormenjäljellä ja sekafonteilla sotkettu rumilus, sattui ensi kerran silmiin valehtelematta noin tasan vuosi sitten, viime tammikuussa. Sen jälkeen se on tullut eteen niin Suomalaisen, Akateemisen, Sokoksen kuin Kirjatorinkin alevalikoimissa, viikko viikon jälkeen. Naureskelin jo ennen elokuussa startannutta reilipätkää, että kohta tuo kirja on pakko hankkia, muuten siitä ei pääse eroon. No, kuukauden reilaus meni, Kilttipakko oli edelleen tarjolla edullisesti jokaisessa kirjakaupassa. Olin kolme kuukautta Englannissa, sen jälkeen törmäsin taas samaan kirjaan. Meni joulu, meni vuodenvaihde. Kun kirja-alet käynnistyivät tammikuun puolivälissä, miltei joka puodissa Kilttipakko sattui jälleen silmiini (liekö keltainen väri). Luin jällen kerran takakannen:

Kilttipakko on kronikka maailmasta, jossa on nieltävä kiukkunsa ja sopeuduttava.

Uuden ajan työpaikkarääkkäyksen ja henkilösortamisen ytimessä, Turva Oy:ssä, tekee myös ikääntyvä ulkomyyjä Jean ”Jannu” Halla kauppaa henkensä edestä. Jean on urhoollinen arjen antisankari, jonka koko elämä on livahtanut erilaisten työtehtävien parissa kuin huomaamatta.

Onneksi hänellä on suuri sydän, työmarkkinoilla suuresti arvostettua kokemusta, iän mukanaan tuomaa näkemystä, hiljaista tietoa ja kättä pidempää mukana.

Ajattelin, että on aika. Maksoin kiltisti 4,90 euroa Kirjatorin kassalle ja kävelin tyytyväisenä tieheni. Tutustuin kotiin päästyäni tarkemmin Kilttipakkoon ja Juhani Känkäseen. Itse kirjailija on kovasti kehuttu, jopa esikoisteoksestaan, Toivon mukaan (2005), palkittu tarinaniskijä. Kilttipakosta on monia ylisanoja verkon syövereissä.

Luin ylistäviä arvosteluja kahmalokaupalla. ”Osuva”, ”terapeuttinen”, ”yksi kevään mielenkiintoisimmista” ovat muun muassa termejä joilla kirjaa kuvaillaan. Miksi ihmeessä suuri yleisö ei ole löytänyt tätä teosta? Miksi kyseinen kirja on lojunut ties missä alekoreissa vuosi tolkulla? Kilttipakkoa jäi vielä Kirjatorin pinoon ainakin 10 kappaletta minunkin hankinnan jälkeen. Onko tämä nyt sitä kirjallisuutta, joka on suurta kuluttajamassaa suurempaa vain onko kyse vain markkinoinnin karmeasta epäonnistumisesta? Nyt kun minulla on viimein on tämä hehkutettu kirja, aion ottaa siitä selvää.

Pitihän se käydä katsomassa. Täällä Pohjantähden alla – tuo suuri suomalaisten kasvutarina. Tämähän on toinen niistä historiapaloista, jolla on hyvä esimerkiksi pienessä manchesterilaispubissa, koti-ikävän makuisessa humatilassa perustella paikallisille, miksi suomalaisen miehen mieli on niin synkkä ja toisaalta taas nokittaa ylpeitä ladejä kansakuntamme selviytymistaidoista. Toinen hyvä jutunjuuri on tietenkin Talvisota ja Tuntematon sotilas.

Kuitenkin tämä kyseinen Täällä Pohjantähden alla oli tämän Pekon, siis tämän Timo Koivusalon, versio. Ei se tietenkään Laineen vedokselle vetänyt vertoja, mutta ei se nyt huonokaan ollut. Samalla tavalla kuin Väinö Linna, myös Edvin Laine on sementoinut itselleen sen virallisen statuksen joilla he toimivat suomalaisten virallisina The Tarinoiden kertojina. Menee monta sukupolvea, kun joku julkisesti uskaltaa väittää kyseisten herrojen epäonnistuneen töissään. Koivusalo oli viisas ja pelasi safetyä. Hän teki miltei identtisen kopion Laineen teoksesta. Eli eihän se huono ollut, ei siitä tarinasta helposti heikkoa saakaan. Siihen ei pystynyt edes Koivusalo.

Tuttujuttumieshän ei tunnetusti vietä järjin suurta arvostusta kriitikoiden ja elokuvanörttien keskuudessa. Elokuvapiireissä on vähän kuin sääntö, että Koivusaloa pitää vihata, mitä ikinä hän tekeekin. Vähän sama juttu kuin davincikoodaaja Dan Brownilla nihkeissä kirjapiireissä. Itse en kommentoi tätä suuntausta, joskin sen sanon että molempien teoksiin on tullut tutustuttua.

Asiasta kuudenteen. Oli muuten hauska huomata Risto Tuorila vanhan Koskelan (Jussi) saappaissa. Tuorilahan esitti myös Vilho Koskelaa eli Koskelan Jussin pojan poikaa Rauni Mollbergin Tuntemattomassa.

Loppuun voisi heittää vielä pyyhkeen (sekä yhden risun) Finnkinon suuntaan. Jos on ilmeistä, että elokuva (kuten tässä tapauksessa Täällä Pohjantähden alla) on suunnattu hieman vanhemmalle väestölle, kannattaisiko miettiä hetki minkälaista mainosmyyntiä olisi hyvä suorittaa. Nyt kun salin keski-ikä viuhtoi 60-70 ikävuoden välissä, niin mainokset Got2be-geeleistä ja perkeleen hyvin imevistä tamppooneista olisi ehkä voinut jättää kokonaan esittämättä. Toki pari pappaa nosti hymynkareen nuoremman elokuvayleisön suupieliin röhähtämällä kuuluvasti tamppoonimainoksen aikana.

Vuosi 2009 on ollut minulle suuri. Olen aina ollut mieleltäni hyvin levoton ja kärsimätön. Olen aina halunnut olla kaikkea yhtäaikaa ja mielellään nyt heti. Halunnut opiskella, halunnut olla töissä, halunnut matkustaa, halunnut viettää romantisoitua renttuiluelämää, halunnut olla maailman paras poikaystävä, paras lätkätuomari jne.

Normaali ihminen pystyisi ehkä tähän kaikkeen samaan aikaan, mutta en minä. Kun opiskelen, haluan olla töissä. Kun olen töissä, haluan opiskella. Kun renttuilen, haluan olla maailman paras poikaystävä. Kun olen maailman paras poikaystävä, haluan renttuilla. Kuten sanottu: levoton ja kärsimätön.

Tämä vuosi on ollut suuri minulle siitä syystä, että olen tehnyt valintoja. Tänä vuonna minä valitsin matkustamisen. Olen ollut tänä vuonna myös töissä, opiskellut ja yrittänyt olla mahdollisimman hyvä poikaystävä, mutta kun sen rehellisesti tunnustaa, olen elänyt tämän vuoden reissaamiselle. En ole jättänyt muita tärkeitä asioita pois elämästäni, mutta tinkinyt olen kovin. Tyttöni Helsingissä tietää varmasti, miltä tuntuu nukkua parisängyssä yksin. Englannissa olen vaihto-opiskelijan statuksella, mutta itse opinnot ovat tietenkin olleet sivuroolissa. Töitäkin olisin voinut tehdä enemmän.

Olen ollut ulkomailla tänä vuonna 137 päivää. Takana on 15 maata ja yli 40 kaupunkia. Matkalla on ollut hyviä hostelleja, huonoja hostelleja. Tuhansia kilometrejä lentokoneissa, junissa ja busseissa. Puserruin suuren ja lihavan pakistanilaisperheen keskellä lennolla Torontosta Lontooseen. Keskustelin suomalaisesta jalkapallosta ja Matti Nykäsestä paikallisten kanssa vanhassa ruotsalaisjunassa Bosnia-Hertzegovinassa siirtymällä Mostar-Sarajevo. Olin nääntyä täpötäydessä bussissa 40 asteen helteessä matkalla Dubrovnikista Splitiin. Walesissa ja Mansaarella pääsin auton rattiin ja sain kokea, että ”vääränpuoleinen” liikenne on yhtä helppo kuin se ”oikeanpuoleinenkin”.

Kokemuksia on valtavasti. Muistoja vieläkin enemmän. Facebook on täyttynyt ystävistä, osa niistä on toki muuttunut vain nimiksi. Nyt kun on enää viikko kotiinpaluuseen, ikävä Suomeen on kova. Haluan takaisin töihin; olla maailman paras toimittaja. Haluan takaisin kouluun ja ehkä hakea vielä toiseen tutkintoon. Haluan takaisin kaukaloon. Ja ennen kaikkea haluan kotiin – myös joku odottaa sitä jo todella paljon.

Ja silti, olenko kasvanut yhtään? Olenko oppinut mitään? Olen edelleen levoton ja kärsimätön.

Vaihtorupeaman viimeiset viikot menossa. Ajattelin vielä kerran vaihtaa maisemaa ja hyppäsin Yorkista auringonpaisteessa kylpivään Newcastlen junaan.

Englannin sää on muuten ihmeellinen. Useimmiten se on harmaan torjuva ja synkkämielisen märkä. Sade on aina läsnä ja valmiina kastelemaan millä tahansa hetkellä. Se ajoittaa tulonsa paremmin kuin topparin taakse syöttöä hakeva hyökkääjä; juuri silloin kuin lähtee kävelemään yliopistolle, juuri silloin kun astuu junan ovista ulos ja juuri silloin kun olet seuraamassa futismatsia stadionin katsomonosassa, jossa ei ole katosta.

Mutta osaa sää tällä saarella myös yllättää. Sadepisarat voivat vaihtua hyvinkin nopeasti sinitaivaaseen ja lämmittävään auringonpaisteeseen. Silloin tämä maa on kauneimmillaan. Silloin kuin se ei ole oma itsensä. Eilen oli juuri sellainen hetki. Aurinko paistoi ja Yorkin juna-aseman kahvilassa pahvikupillinen mustaa tarjoiltiin sanoilla ”Here you go, darling”.

Newcastlessa hommasin ensitöikseni itselleni lipun Unitedin-matsiin Watfordia vastaan. Paljon hehkutettu St. James Parkin jalkapallopyhättö (tai nykyäänhän nimi on helvetin vetäväksi muotoiltu sportsdirect.com@StJames’ParkStadium) ei ainakaan vielä häikäissyt, ehkä taian tajuaa vasta kun pääsee sisäpuolelle yhdessä reilun 40 000 mölyävän fanin kanssa.

Stadionekskursion jälkeen otin metron keskustaan ja painuin oluelle. Niin, Newcastlessa on metro, jos et sitä vielä tiennyt. Metroverkko kattaa tosin koko Tynesiden seudun ja palvelee näin laajempaa aluetta, kuin pelkkää vähän Tamperetta suurempaa Newcastlen kaupunkia.

Kokonaisuudessaan kaupunki (viralliselta nimeltään muuten Newcastle upon Tyne) on hyvinkin viehättävä komeiden jokivarsien ja lämpimän pubikulttuurin vuoksi.  Legendaarisen St. James Parkin tunnelmaan kun vielä pääsisi osaksi…

PS. Yorkin asemalla, junaa odottaessa, näin otteen nykypäivän kauhun valtakunnasta, jossa elämme. Junaa odotellessa istuin asemalaiturin penkillä kahvia imaillen. Penkin toisessa päässä istui nainen, joka alkoi hetken varrottuaan ihmetellä kahta laiturilla nököttävää yksinäistä matkalaukkua. Kukaan laiturilla olijoista ei tunnistanut laukkuja omakseen ja nainen rupesi silminnähden jo hieman hätääntymään; Pommejako? Terroristeja?

Sitten asemalaiturin odotushuoneesta saapui noin 80-vuotias herrasmies puolisonsa kanssa, mies nosti hattua hätääntyneelle naiselle ja pariskunta poistui matkalaukkujen kanssa Middlesbrough’n junaan.

Kävin tutustumassa Britannian paikalliseen lätkäskeneen Hullin sympaattisessa satamakaupungissa.

Suomalaisille kiekkoystäville Englantilainen jääkiekkohan lienee tuttua Hjalliksen vuosituhannen vaihteen massipäissään tekemästä kokeilusta, kun ennen Newcastle  Riverkings -nimellä tunnettu joukkue muuttui Harkimon rahojen myötä kaudeksi 2000-01 Newcastle Jestersiksi.

Jengissä pelasi tuon yhden kauden aikana kahdeksan suomalaista, joista yksi nykyinen SM-liigajyrä Erkki Rajamäki. Jokeri-porukan puikoissa heilui mm. sitä ennen Ilveksen ja Lukon peräsimessä epäonnistunut Jukka Jalonen, etsien ehkä sitä omaa koutsausidentiteettiään.

Hjalliksen pinna ei tunnetusti ollut pitkä tässäkään projektissa, mutta pitkäjänteisyyttä ei ole ollut havaittavissa brittilätkässä tuonkaan jälkeen.

Tuulisella 2000-luvulla Britannian pääsarjassa joukkueita on noussut ja kaatunut hurjaa vauhtia. Jestersin lisäksi mm. London Racers ja Basingstoke Bisons tulivat, mutta myös poistuivat nopeasti estradilta seurojen puntien muuttuessa pennyiksi. Viimeisin esimerkki on Manchester Phoenix, joka viime kauden jälkeen joutui luopumaan sarjapaikastaan, niinpä niin, talouden mentyä kuralle.

Manchesterin jengi muistetaan muuten myös kauan aikaa sitten kuopatun EHL-liigan vakiojäsenenä. Tuolloin Storm-nimeä kantanut joukkue pelasi ainakin HIFK:ta vastaan varsin kuumaksi muuttuneen ottelun Nordiksella hieman ennen millenium-rakettien pauketta…

Mutta asiaan. Kävin siis katsastamassa Hull Stingraysin (perustettu 2003 ) ja Coventry Blazen (perustettu 2000) välisen trillerin sumuisena sunnuntai-iltana. Noin kahden tuhannen katsojan Hull Arena oli ehkä puolillaan. Kun Englannissa ollaan niin fanikulttuuri on vähäisestä katsojamäärästä huolimatta, ei ehkä korkeatasoista mutta ainakin äänekästä. Noin puolella katsojista oli, jos ei Hullin niin sitten vaikka Djurgårdenin pelipaita yllään. Meteliä hallissa riitti. Kannustus oli vähän niin ja näin, mutta pilkkahuudot vastustajille ja tuomareille kuuluivat sunnuntai-illan herkkupalaan olennaisena osana.

Sarjakakkonen Coventry vei peliä odotetusti ja tauluun kirjattiin maireat 0-5-lukemat. Ottelun taso oli kotoiseen kiekkoskeneen verrattuna siinä Suomi-Sarjan kärkiporukoiden hujakoilla. Coventryn maalilla varmasti nollapelin torjunut tanskalaisvahti Peter Hirch näytti jopa ehkä liian hyvältä tähän sarjaan. Oikeassa kädessä räpsää pitävä Hirch on piinannut Suomileijonaakin muutaman kerran MM-karkeloissa.

Hullin puolelta voidaan nostaa esille HIFK-ihmisille tutun Bob Halkidiksen (pelasi muuten myös Jestersissä) veljenpoika George, joka ei ainakaan tämän ottelun perusteella ole perinyt aivan kaikkia kiekkogeenejään sedän puolelta.

Ottelu huipentui odotetusti pieneen joukkomyllyyn, jonka seurauksena molemmista joukkueista viisi rasavilliä passitettiin suihkuun tahi jäähyaitioon. Yleisö tykkäsi.

Hull Arenan huumaa.

Jos ei ole Brittien liiga kehittynyt kymmenessä viime vuodessa mihinkään, niin myös valtakunnan maajoukkue on polkenut viime vuodet paikallaan. Yhdistyneen kuningaskunnan jääkiekkomaajoukkue on neppaillut samoilla sijoilla MM-kisojen ykkösdivarissa viimeiset 15 vuotta. Joo, ehkä joku Puola kaatuu aina, mutta mistä löytyisi paukkuja esim. Italian tai Ukrainan kaltaisten jääkiekon suurmaiden kaatoon?

Mutta ei huonoa, jos ei jotain hyvääkin. Ainakin koko kansakunta pela hokia samoissa väreissä. Maajoukkueessa löytyy kiekkotalenttia niin Englannista, Walesista, Pohjois-Irlannista kuin Skotlannistakin. Eikä haittaa, vaikka joku Union Jackia kantava kiekkosoturi olisi käynyt syntymässä Kanadassa, jääkiekossa ei ole samaa ongelmaa kuin jalkapallossa.

Koska nykyisessä opinahjossani vietittiin tämä viikko reading weekiä eli paikallista syyslomaa, oli meikäläisellä aikaa tehdä vaihteeksi yksi pidempi reissu. Normaalisti olen rullannut ympäri kuninkaallista valtakuntaa vain viikonloppuisin. Nyt oli aikaa koko ruhtinaallinen viikko.

Ensin suuntasin Manchesteriin. Kaupunki, joka on minun tähänastisella kokemuspohjalla ehkä Englannin englantilaisin paikka – stereotypiavedos koko maasta. Kuten muissakin kaupungeissa pubikulttuuri oli tietysti kohdallaan, rakennukset matalia punatiilikolhooseja ja ruoka mautonta. Mutta erona olivatkin ihmiset; paljon tavallisia tallaajia, ei juurikaan turisteja, ei hirveästi opiskelijoita, ei kiireisiä kravattikauloja. Sen sijaan kadut ja pubit kuhisivat nyrkkeilystä ja jalkapallosta kinastelevista vanhuksista, alakulttuuria edustavista nuorisoryhmistä sekä punapäisille pikkupojille huutavista pisamanaamaisista naisista. Kaikilla aksentti suoraan kuin Guy Richien elokuvista. Tein vierailustani vielä englantilaisemman käymällä kahdessa futispelissä. Molemmissa (Man City vs. Burnley ja Wigan vs. Fulham) sain istua keski-ikäisten ukkojen vieressä, jotka koko pelin ajan huusivat “bloody hell”, “fuckin hell” ja muita perusfraaseja.

Manchesterista matkasin Mansaarelle. Oli komeaa nousta lauttaan pienestä Heyshamin kylästä ja nuuhkia merellistä maisemaa.  Siinä on muuten hyvin pieni ero milloin meri tuoksuu taivaalliselle ja milloin silkalle paskalle.

Mansaari oli oikein viehättävä tuttavuus. Pääkaupunki Douglas muistuttaa vähän etelän lomakohteita komeine rantabulevardeineen ja hiekkarantoineen. Tosin näin marraskuun viimassa kaikki näytti raa’an hylätyltä. Muuten saari, joka  on suomalaisille tuttu verovapauksistaan ja keväisistä TT-ajoista, näytti kaikkea muuta kuin perinteiseltä turistikohteelta.

Vuokrasin auton ja ajelin pitkin kapeita, kivimuurein reunustettuja teitä. Komeita olivat maisemat. Nurminummia on toki Britannia pullollaan, mutta mereen laskevat jylhät kalliot herättävät kunnioitusta ja aiheuttavat erilaista värinää, kuin samantyyliset maisemat esim. Etelä-Euroopassa. Tumman puhuva meri ei houkuttele ja kunnioitus vain kasvaa kun lukee rannoille laitetuista lukuisista muistoplakkateista monen monista haaksirikoista.

Mansaaren eteläkärjessä.

Paluumatkalla takaisin “mantereelle” sain nauttia vielä hetken täydellisyyttä. Aamukahvi lautan kannella, ympärillä Irlannin meri kylpi nousevan auringon säteissä. Tuuli ei ollut vielä herännyt puhaltamaan.

Kun koto-Suomessa poliitikkojen uskottavuutta syö loputtomiin (tai ainakin seuraaviin vaaleihin asti) kestävä vaalirahoitusjupakka, niin myös Britannian valtaapitävillä on riittänyt työnsarkaa oman luotettavuutensa kanssa.

Suomessa kaivetaan parhaillaan lautakasan alta Novaa, Kevaa ja ties mitä muita arvelluttavia yrityksiä, yhdistyksiä, ryhmittymiä ja muita virityksiä, joiden likaiset ”lahjusrahat” ovat tahranneet ikävästi putipuhtaan demokratiamme.

Britanniassa poliitikot ovat puolestaan narahtaneet hervottomista kulukorvausten väärinkäytöistä. Osa kieroista kansanedustajista on käyttänyt veronmaksajien rahoja mm. kodin kunnostukseen, taloudenhoitajien palkkaamiseen tai pihan laittamiseen. Pari kansanedustajaa on jo saanut lähteä, myös yksi ministeri on saanut mennä. Pääministeri Brown palautti vastikään noin 13 000 puntaa kulukorvaksia.

Tätä se on. Kieroja rötösherroja ja -rouvia on maailma pullollaan.

Vielä toinen yhtäläisyys Suomen ja Britannian politiikasta. Myös briteillä on oma vastine omalle Timo Soinillemme. Pienen BNP-puolueen (British National Party) nokkamies Nick Griffin on äärimmäisen suosittu tiettyjen kansanryhmien keskuudessa. Populistinen lausuntoautomaatti on hieman rajumpi versio Soinista. Mies on mm. paistatellut otsikoissa äärioikeistolaisilla lausunnoillaan. Pari esimerkkiä:

- The ultimate aim for me and the BNP remains an all-white Britain, Griffin tuumasi maahanmuuttoa koskevaan kysymykseen.

- Yes, Adolf went a bit too far, Griffin heristi sormea edesmenneelle natsipäällikölle.

Griffinillä on Soinin tapaan maassa hyvin vankka kannatus, vaikka BNP-puolue on muuten erittäin pieni. Griffin edustaa maataan myös EU:ssa. Alexander Stubb naureskelikin eurovaalien ja Soinin läpimenon jälkeen, että saa nähdä mitä tapahtuu, kun nämä kaksi toverusta kohtaavat Brysselin käytävillä.

Yksikin tuulenpuuska, ja menetät sen.

Otin extempore-reissun Lontooseen. Kuningattaran kruununjalokiveen.  Ihan perusreissu, ei siinä mitään. Paikka on iso kuin mikä, Jyväskylän metsämiehelle ehkä liiankin laaja.

Matkustin yksin, mikä on minulle suht uutta. Kun läksin Limes Courtista (opiskelijakommuuni, jossa asun Yorkissa) taivaltamaan kohti rautatieasemaa, koin sen mikä pitää matkamiehen liikkeessä. Hetken, jota ei haluaisi koskaan menettää. Se on raukea olotila, joku kutsuisi sitä levollisuuden hunnuksi.

Kun kävelin kuulokkeet korvilla Yorkin yhtä valtaväylää rautatieasemalle päin, tunsin olevani etuoikeutettu. Aurinko hymyili minulle täydellä naamallaan. Katselin muiden kiirettä, minulla oli elämä vain pienessä repussa.  Yorkin taivaaseen asti kohoava tuomiokirkko toivotti minulle hyvää matkaa. Huomasin, että syksy on saapunut puihin. Askeleeni oli kevyt, mutta päättäväinen.

- Nyt pitääkin lähteä. Olla liikkeessä, mietin ja elin unelmaani.

Tältä minusta tuntui. Ja kyseessä oli ainoastaan viikonloppumatka Lontooseen. Edes kahden tunnin matka täpötäydessä junassa ei saanut mieltäni mustumaan. Siihen ei pystynyt edes perjantairuuhkallaan uhonnut Lontoon metroliikenne. Mieleni oli kirkas, vaikka suttuinen hostellini sijaitsi Itä-Lontoon syrjäkujalla, kaukana siitä romanttisesta kiiltokuvakaupungista. Halusin elää elämäni reissaamiselle ja liikkeelle. Join olutta pubissa ja hymyilin omalle voittamattomuudelleni.

Ja sitten kuitenkin, kuin yhdestä iskusta, suuri hetkeni oli poissa.

”Lauantaina menin katsomaan laukkakisoja. Voitin rahaa vain yhdestä lähdöstä, muuten hävisin kokoajan. ”Tarvitsen ryypyn”,totesin ja painuin kotiin”

Lainaus on tietenkin Charles Bukowskin (tai pikemminkin hänen alteregonsa Henry Chinanskin) kynästä. Sain eilen olla hetken aikaa oman elämäni Chinanski, kun hockey-piireistä tuttu Smithy pyysi lähtemään seurakseen Yorkin laukkakisaan. Ei siis minnekään helvetin raveihin, vaan katsastamaan ihan oikeata jockey-touhua.

Olimme Smithyn kanssa osa yhtä polttariporukkaa (sen takia saimme liput). En tuntenut ketään koko seurueesta, Smithykin vain sulhasen. Eikä me niihin oikein tutustuttukaan. Joimme pari tuoppia O’Neillsissa ja suuntasimme radalle.

Meikäläinen suomalaisen tuulipukukansan edustajana en aluksi ymmärtänyt kuinka iso tapahtuma oli kyseessä. Ensinnäkin laukkakisaan on pukukoodi. Suorat housut, siisti paita ja kravatti pitää vähintään löytyä.

- Naurettavaa!, tokaisin minä, joskus kuninkuusraveja televisiosta seuranneena moukkana.

Totuus tuli eteen paikan päällä. Kaikilla miehillä kalliit puvut päällä. Naiset parhaimmissaan. Emme päässeet edes lippujemme oikeuttamille paikoille, koska meillä ei ollut Smithyn kanssa krakoja kaulassa. Koko muu polttariporukka painui kauniiden ihmisten sekaan, me nielimme kiukkua ja suuntasimme ”köyhien” puolelle, jonne liputkin olisivat olleet halvemmat.

Fancyä meininkiä loi myös joku kuninkaallinen soittokunta. Järjestysmiehet kutsuivat minua nimellä sir. Vessat olivat paremmassa kunnossa kuin huoneeni opiskelija-asuntolassa. Muutenkin kaikki laukkaradan pytingit olivat fiiniä brittiarkkitehtuuria. Killeri ja Vermo tuntuivat niin kaukaisilta. Ja niin. Englannissa hevoset juoksevat nurmella. Smithy nauroi kun kerroin, että Suomessa konit ravaavat hiekalla. En uskaltanut sanoa, että meillä pelataan myös jalkapalloa hiekkakentillä.

Alkujärkytyksestä selvittyäni menimme vetotiskille. Ensimmäisessä lähdössä veikkasin kahdella punnalla kahta hevosta ihan vain nimen perusteella. Metsään meni. Toisessa lähdössä onnisti. Panostimme viisi puntaa selvään ennakkosuosikkiin. Odotukset pitivät kutinsa ja Theola-niminen tammavarsa kiri lähtövoittoon. Lunastimme 24 puntaa ja painuimme voitto-olusille. Seuraavista lähdöistä ei mainittavia voittoja tullut. Kuten ravitkin, laukkakisatkin ovat pidemmän päälle helvetin tylsää puuhaa.

- I need a drink, sanoin ja lähdimme neljännen startin jälkeen keskustaan.

Reissuja meni ja reissuja tuli. Blogin kirjoittaminen jäi. Oli muuta tekemistä.

 Mutta nyt kun sielu ja ruumis vaeltaa Kuningattaren mailla, on hyvä startata jälleen tämä pieni mielenpurkaamo. Tallaan siis seuraavat kolme kuukautta Yhdistyneen Kuningaskunnan eli Ison-Britannian eli Englannin arvokkailla ja huolella hoidetuilla mailla. Asemapaikkana on historiallinen York, joka Yorkshiren helmenä ja pääkaupunkina tarjoaa minulle koulutusta sympaattisessa York St. Johnin yliopistossa.

 Paljon on jo tarttunut ja lisää tarttuu. Siksi tämä blogi jatkaa olemassaoloaan. Uusi alku, olkaa hyvät.